Carlitos way

Olen yhä täällä… Olen ollut hiljaisena. En pääse työkoneellani näille sivuille, joten kun kirjoittaminen jää kotikoneen varaan, niin se jää vähälle. Toisaalta… ei mitään uutta auringon alla. Loppukevät/allkukesä menivät jotenkin rutistamalla. Tosin kirjoitin draivistani, mutta oliko se niinkään draivia kuin hetkellistä euforiaa jostain…en tiedä. Nyt elän hiljaiseloa. Olen kaksi viikkoa ollut ajattelematta mitään. En kestänyt enempää. Aloin voimaan huonosti, turhauduin. Mikään ei huvittanut. Ajattelen, että se johtuu vääränlaisesta joutilaisuudesta. Joko odotan syksyä?

Olen lukenut muuta kuin pedagogista kirjallisuutta. Bernard Cornwellia lähinnä. Alfred Suuren ajan Saksilaisista vastaan Tanskalaiset viikingit 800-luvun Englannissa. Mielenkiintoinen kirjasarja ja historiallisesti oikein. Saman kirjoittajan fiktiivinen romaani Stonehengen pystyttäjistä ja heidän uskonnollisesta elämästään on nyt työn alla. Menee siis tovi, ennen kuin aktivoidun pedagogisella puolella. Olkoon niin.

Ihme draivi päällä…???!!! Kirjoitan referaatteja, luen kirjoja, kirjoitan lisää. Olen uskomattoman tuottelias. Asiat tulevat ponnistelematta ulos päästäni. Valoko kaiken saa aikaan? Teen “projekteja” alta pois niin, että voisin ottaa kesällä iisisti. Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, olin naimisissa Liisa Tynjän tekstien kanssa. Olen ilmeisesti sen verran kirjoittanut niitä itselleni “auki” että alan ymmärtämään. (taisin muuten sanoa senkin) No, joka tapouksessa tulin tänne vaan sanomaan että jos joskus on tuntunut, että en ehdi mukaan vauhtiin, niin nyt on päinvastoin. En malttaisi odottaa asioiden tapahtumispäiviä, koska olen niin draiveissani. Haluaisin paahtaa nyt, kun paahdin on päällä. Jonkin ajan kuluttua paahtimestani ei ole jäljellä kuin vehnäleivän murut pohjalla… Kun katson itseäni itseni ulkopuolelta, en ole enää varma, onko tämä kaikki hyvästä. Mukava kuitenkin, että rullaa, vaihteeksi.

En tiedä…? Mikäköhän siinäkin on, että törmään konstruktivistiseen ajatteluun siellä, minne pääni vain käännän? Olen tässä kevään korvalla miettinyt ja tutustunut M-L Rauste-von Wrightin ajatteluun. Olen ymmärtävinänikin häntä jotenkin. Nyt huomaan olevani Liisa Tynjälän tekstien kanssa naimisissa. Hän antaa kirjassaan “Oppiminen tiedon rakentamisena” jotenkin Maijaliisaa oivallisemmin hahmon sille, miten hän näkee konstruktivististen ajatusten merkitsevän käytännön opetuksessa.

Käynnistelemme työyhteisössäni ns lukupiiriä. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että kaiken toiminnan perusta makaa johtamisessa ja suunnittelussa? Emme “automaattisesti”. Minulla on tunne, joka saa minut sanomaan, että “minusta tuntuu, että me luulemme jonkun muun tarttuvan toimeen, päättävän päivämääriä puolestamme, kutsuvan kokoon lukupiirin jäseniä, hahmottavan kokonaisuutta”. Ajattelemme eri tavoin. Se, mikä toiselle on mahdollisuus, on toiselle este. Se, mikä toiselle on huomispäivän juttu, kummittelee toiselle jo tänään. Sen, minkä toinen siirtää huomiseen, aiheuttaa tänä päivänä stressiä toiselle.

Laiskanpuoleisesti ja “vasemmalla kädellä” vaeltelen vanhoilla OTVO_n kentillä. Uusia keskusteluja on käyty, muistijälkiä on jätetty. Jokunen viime vuoden intensiiviin osallistuja ei ole malttanut olla kommentoimatta joitakin uusimpia kirjoituksia. Intensiivistä puheen ollen, toteutamme sellaisen itse tulevana syksynä. Aikaisemmin täällä kirjoittamani kehittämishankkeeni etenee etanan vauhtia, mutta etenee kuitenkin. Tämä intensiivi toteutetaan niin, että suhteellisen pitkän, ehkä puolistrukturoidun verkko-kurssin (verkkotehtävien) jälkeen kaikki huipentuu viikon pituiseen intensiiviviikkoon, joka valmentaa omalta osaltaan oppilaita lähiopetusviikkoon, joka päättää koko koulutusputken. Näin oma intensiivijaksoni OTVO:n osalta saa jatkoa ja toteutuu uusintuneena toisen näköisenä.

Elän kesän korvalla. Murheeni haalistuvat kevään valkoisessa valossa. Mieleni tekee työntää sormeni multaan. Haluan istua hiljaisuudessa pihalla, haistella nurmikon tuoksua ja kuunnella lintujen iltakonserttia. Kuunnella kirsikankukkien aukeamista. Hanami? Aikalailla elossa tunnen olevani juuri nyt.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin opeopiskeluihini liittyvästä tehtävästä, jossa vien kysymyksen tai kysymyksiä työyhteisööni keskusteltavaksi. Kysyin siis sitä, kuinka meillä oppimista suunnitellaan ja kuinka keskustelijat TOIVOISIVAT meillä oppimista suunniteltavan. Keskustelu poiki sitten muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä työyhteisöni sisältä. Tällä foorumilla kerron yhdestä. Nimitän sitä Piiloiseksi, koska se on ilmeisesti ollut piilossa. Kysymyksessä oli siis keskustelu oppimisen suunnittelusta. Nyt, alalla jolla koulutan, viranomainen määrää direktiiveillään turvallisuuteen liittyvistä osioista, niiden sisällöstä. Asia, joka haastattelussa tuli esille oli, että ilmeisesti tämä viranomaisen “määräysvalta” on siirtynyt opettajien ajatuksissa koskemaan myös opetuksen suunnittelua. Opettajien puheissa nousi esiin se, ettei opetukselle voi tehdä juuri mitään, koska viranomainen määrää… Halusin nostaa keskusteluun näkökohdan, että viranomainen kyllä määrää aihesisällöstä, mutta itse asiassa ei lainkaan puutu siihen, kuinka opettaja (ja minkä oppimiskäsityksen mukaisesti) opetuksensa rakentaa. Mielenkiintoista oli myös se, että ensimmäisessä yhteisessä jälkikeskustelussa ei vieläkään tavoitettu asian ydintä ja keskusteltu opetuksen suunnittelusta. Aina vain ihmisten sanat siirtyivät keskustelemaan viranomaisesta. Mietin, tulinkohan sohaisseeksi kusiaispesään? Mietin, kuinka epämukavaa tämä on kollegoilleni? Mietin, miksi on niin vaikeaa keskustella aiheesta, joka kuuluu; onko viranomaisen valvonta asiasisällöstä siirtynyt opettajien päässä koskemaan opetuksen suunnittelua? Mitä olen itse asiassa tuomassa esiin työyhteisössäni? Onko minun oltava kieli keskellä suuta tämän asian kanssa, jotta en herättäisi närkästystä? Tällaisia ajatuksia liikkuu päässäni nyt, kirjoitushetkellä. Auringon kohta laskiessa ja mustarastaan soittaessa iltahuiluaan…

Olen yhä täällä. Olen saanut kasvatustieteelliset opintoni tällä kertaa päätökseen. Helsingin yliopisto lähetti siitä minulle paperin, jossa mainitaan arvosanani olleen erinomainen (5). Siitä olen vaatimattomuuttani niin tyytyväinen, että julkaisen sen tällä foorumilla.

Kampailen tietysti yhä työn ja opintojen yhteensovittamisen kurimuksessa. Kehittämishankkeeni menee niin pienin askelin eteenpäin, etten keksi siitä enempää kirjoittamista. Eräs toinen tehtävä työllistää tällä hetkellä mielenkiintoisesti. Olen kollegani kanssa vienyt kaksi kysymystä työyhteisööni. Miten suunnittelet oppimista ja miten arvioit oppimista? Lisäkysymyksinä; Miten toivoisit oppimista suunniteltavan ja miten toivoisit oppimista arvioitavan? Lähetimme nämä kysymykset ennakkoon työyhteisömme eri kooulutussektoreiden kahdelle edustajalle pohdittavaksi ja vastattavaksi kirjallisesti. Samat henkilö kutsuimme sitten pariksi tunniksi keskustelemaan samasta aiheesta vapaamuotoisesti. Tämän tilaisuuden me nauhoitimme. Tästä kaikesta viemme oppimisyhteisöömme (H-H) analyysin(?) ja tuomme sitten palautteen takaisin työpaikallemme. No, tämä on aika tavallinen metodi varmaan, mutta jännäksi tämän tekee se, että asiat eivät olekaan yksioikoisia, vaikka niin on luullut. Inhimillisen reaktiospektrin kaikki vivahteetkin taisivat tulla samalla kaivettua, mutta myös työyhteisössä piilevänä ollutta pimeätä puolta laahasimme vahingossa päivänvaloon. Käykö sille kuin Vlad Tepesin jälkeläisille kirkkaassa auringonvalossa, jäänee nähtäväksi. Itse olin aika yllättynyt…

Tätä kirjoittaessani yritän saada otetta ja käsitystä tiedosta ja taidosta ja näiden kahden välisestä suhteesta. Miten tieto etenee taidoksi ja minkälaista tietoa itse taidosta on olemassa. Tuo maailma on niin täynnä filosofiaa ja filosofista pohdintaa varten tarvitsisin sparraajan. Jos sparraan itseni kanssa liikaa, tyttäreni kysyvät, että kenen kanssa sä siellä vessassa oikein keskustelet? Ja faija on oikeesti kohta himmee….

Jotenkin sormet tottelevat ajatusta kirjoittamishetkellä. Jokin asia on kohdallaan. Olisiko kahden viikon Thaimaan lomalla sen kanssa tekemistä? Olin kaksi viikkoa ajattelematta mitään töitä tai kasvatustieteitä tai opattamiseen liittyvää. Annoin vain alitajuntani tehdä itsensä kanssa töitä. Näkyykö se nyt kirjoittamisessani? Ei varmaan ulospäin, mutta aika vaivattomasti ajatuksen tänne nyt siirtyvät. Murphyn lain mukaan lausuessani tämän ääneen, maailman hammasrattaat asettuvatkin epäedulliseen asemaan ja luovuuteni kipinän kajastus olikin vain kangastus…

Mulla on kevättä rinnassa. Murheeni haalistuvat kirkkaassa auringonvalossa. Mustarastaat soittavat aamulla huiluaan. Yksinäinen kurki lensi taloni yli, etsien sopivaa suota. Laulu- ja kyhmyjoutsenet lentäsvat raskaasti kohti läheistä järveä. Krookukset kukkivat ja tulppaanit ovat 15 senttisiä. Itselleni tulee tarve vain seistä talon nurkalla, kajastella kohti auringon kiloa, hengittää syvään ja ihmetellä, miten taas selvisin hengissä yhdestä talvesta.

Yhä täällä. Sisukkaasti työn touhussa. Opiskelun myös. Sometu:n missasin. (sorry Pekka). Oli niin kipeä silloin, etten pystynyt muuhun kuin olemaan itseni kanssa.

Kun luen edellistä kirjoitustani muistan, miltä tuntui kun seinä vaan tulee vastaan. Kapasiteettini oli äärirajoilla. Eivätkä ne ole siitä helpottuneet, tehtävät. Ihminen on venyvä otus, mentaalisesti. Hetken huilattuaan hän menee pitemmälle kuin mihin seinä hänet edellisella kerralla pysäytti.

Opettajaopinnoissani on kehittämisen vaihe meneillään. Se näkyy varmasti itsessäni, mutta myös yhteisössäni, jossa opiskelen ja työskentelen. Keskusteluaiheemme ovat muuttuneet viimeisen puolen vuoden takaisista aiheista. Kypsyyttäkö? Qonquistadorina uuden Espanjan oppimisen viidakossa? Uuden ja oudon edessä edellinen uusi ja outo muuttuu vanhaksi. Ei vähemmän tärkeäksi, vain vanhaksi. Tulisiko meidän keskustella vanhoista? Jotta emme unohtaisi. Elääkö vanha kuitenkin tässä uudessa mukana? Ymmärtäisinkö uudesta mitään ilman vanhan antamaa tukea?

Olen pysynyt HOPSini aikataulussa. Olen levollinen. Olen edennyt, vaikka olen sitä epäillyt. Olen kironnut pysähdystä, odottanut aikani ja jatkanut matkaa. Kun tarkastelen itseäni riittävän pitkältä ajalta taaksepäin, tunnistan edistymiseni.

Vielä viikko, sitten lähden lomalle. Odotan innolla, mitä tekemättömyys tuo minulle ajatuksina.

… mulla on fiilis, että mulla on kaikki hanskassa ja olen saanut aikaan yhtä sun toista. Kadottaakseni kaiken hetken kuluttua. Keskustelin kollegan kanssa jälleen kaikenkattavasta ajan puutteesta. Mieleeni hiipii epäilys. Eihän tämä voi tällaista olla? Tämäkö on kaiken tarkoitus? Kun prof Sinisalo Tuntemattomassa sotilaassa vetää ahkiota perässään ja kiroaa “saatana ei tästä tällaisella koohoottamisella mitään tule. Aikuiset miähet vetää tällasta saatanan rekeä perässään pitkin mettiä”. Itselläni on samanlainen olo. Kaipaan yhä rauhoittumista. Miten voidaan edes ajatella, että kukaan voi tässä maailmassa saada innovaatioita, kun aikaa edes sen reflektoimiseen mitä viime viikolla on tehnyt ei ole. Tämän on pakko olla korvienvälijuttu. Miksi olen välillä maassa ja apaattisen toimettoman flegmaattinen ja välillä tartun toimeen, kaikki on kirkasta ja selvää. Unohtaakseni taas jälleen kaiken, koska jokin uusi asia kaatuu päälle niin, että se hautaa edellisen ahaa-elämyksen alleen. Menen suunnitelupalaverista toiseen, enkä muista enää mitä alunperin olen suunnitellut. Ilmeisesti en ole järjestelmällinen ihminen. Olenko koohoottaja? jokapaikanhöyläainakaikessamukana? Olenpa nyt pessimistisellä tuulella. En ole tyytyväinen itseeni, enkä olotilaani. Ympäristöni mielestä mulla on kaikki hanskassa, saan paljon aikaan ja osaan ilmaista itseäni selkeästi. Mikään ei ole sitä miksi sen luulemme.

Ihanaisen Pekka puhuu oppimisen ekologiasta, tai ennemminkin oppimisen ekosysteemistä. Siitä, että oppiminen ei tapahdu vain meissä itsessämme vaan koko ekosysteemissä. Tämän ekosysteemimetaforan avulla ymmärrän, mitä Pekka tarkoittaa. Se, mitä ekosysteemissä tapahtuu (yksilötasolla) vaikuttaa koko ekosysteemiin ja vice versa. Tätä ajatusta voi laajentaa vaikka kuinka ja ottaa mukaan esimerkin toisensa jälkeen. Näinhän se on, oppija ja oppimisympäristö on osa oppimisen ekosysteemiä. Ekosysteemi on yhtä hauras ja herkkä järkkymään, oli sitten kyseessä oppiminen tai Amazonas. On helppo ajatella, että oppimisen ekologiassa kaiken on oltava tasapainossa, jotta systeemi toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Jos ekosysteemissä ei (enää) esiinny tiettyä toimintaa tasapainossa muiden (oppimis)tapahtumien kanssa, oppimisesta tulee selviytymistarina? Temppu ja sen tekijä? Darwinistinen sopeutuminen oppimisen alueella, joka poikkeaa siitä, mihin tasapainoinen ekosysteemi olisi voinut johtaa? No, nyt menin tosi pitkälle kuutamoon pyöräilemään. Tässä on kuitenkin tämä ajattelemisen ihanuus. Ajatus on vapaa ajattelemaan mitä tahansa. Ajatus oppimisen ekosysteemistä sai minut ajattelemaan tätä. Kaikki lähtee aina ensin ajatuksesta.

Huomaan, että mulla automaattisesti tapahtuu karsimista. Karsin pois luovasta osastani jotakin. Koska mulla ei ole ollut viime aikoina aikaa pysähtyä pohtimaan. Päivät täyttyvät tekemisellä, eikä se ole hyväksi. Olisiko Pythagoras ikinä keksinyt mitään, jos hän olisi mennyt joka aamu junalla töihin…? Yritän valaa itseeni öljyä, jotta laineeni laantuisivat.

Simon kanssa puuhamamme verkkosovellus etenee. Etenee aika jännästi, koska niin paljon on “leivottu” siihen mukaan. Eteneminen tapahtuu eri forumeissa eri aikoihin, siinä on mukana eri kulmilla eri ihmisiä. Mitä tästä vielä tuleekaan? Kuka kokoaa tämän kaiken yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi? Kuka esittää syntyvästä kokonaisuudesta kuvan, joka on ymmärrettävä? Selittävä. Oikea malli oppimiselle. lopullinen, tyhjentävä ja täydellinen kuvaaminen sanoin ja symbolein onkin ehkä seuraava askeleemme. Kun vaan olisi aikaa…? Tekosyy?

Kuinka suuri vaikutus onkaan positiivisella palautteella. Oli se kuinka “pieni” tahansa. Samoin on minun laitani. Kun saan positiivista palautetta, uskoni itseeni palautuu, pimeässä hapuilemisen tuntu vaalenee. Kun proffaihminen kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen, joka on syntynyt omissa aivoissani, se on Iso Asia, kuten Nalle Puh sen sanoisi. Prof Varila sanoi, että “Erinomainen vastaus. Osoittaa todellakin suurta opettajan herkkyyttä ja taitoa…”. Huomaaan, kuinka Iso Asia se minulle on. Onko minun sanomiseni samoin omille oppilailleni? Yritän muistaa tämän.

Ensimmäinen talvimyrsky vuonna 2008. Olen kuumeessa kotona, lihaksia särkee, silmäni polttavat kuin kekäleet ja otsallani kiiltelee hiki. Nenänalustani olen nahattomaksi niistänyt. Vae victis! Kahdeksan viikkoa ilman savukkeita. Veni, vidi, vici? Näin olen tämän asian kanssa päättänyt.

Lihava sinivihreä raatokärpänen on seonnut. Aina kun sen mulkosilmäinen pää osuu seinään, kuuluu kova paukahdus. Paukahduksia kuuluu kaksi sekunnissa. Olen kuunnellut paukahduksia nyt kymmenen minuuttia. -”Jos tuon tekisi ihmiselle, hän olisi mennyttä ensimmäisen paukahduksen jälkeen”-ajattelen. Lihavasta sinivihreästä tulee metafora itsestäni. Juuri samalla tavalla olen hakannut pääparkaani samaan kohtaan tapetissa tietäen, että jossakin on ikkuna raollaan, mutta en ole päässyt jyvälle missä se on. Siksi hakkaan varmuuden vuoksi päätäni samaan kohtaan. Eikä toimintani kärpäsen näkökulmasta eroa sen omasta toiminnasta mitenkään. Sitten mursimme kollegan kanssa taian. Lähdimme toiseen paikkaan, istuimme alas ja esitimme itsellemme kysymyksen. “Mitä itse asiassa tiedämme tästä ja miten sen kuvaamme, minkä tiedämme”? Ohjaajamme pyysivät meitä kuvaamaan sen, mitä me olimme tulleet tekemään. Käytin kuvaamiseen mielikuvaa kahdesta höyhenestä, joista yritämme saada rakennettua koko joutsenen. Sitten näytimme ajatusviivojemme töherrykset ruutupaperilla. Ohjaajamme sanoi, että “teillähän itse asiassa on koko joutsen tässä. Teidän tarvitsee nyt vain kuvata niitä höyheniä”. Ja siinä se oli; taikasana metaforan muodossa. Kulutimme kollegan kanssa päivän kirjoittamiseen ja kynän pureskeluun ja tulimme pois jotakin oppineena. Minä opin tästä myös sen, että mikä erottaa minut lihavasta sinivihreästä. Osasin pysähtyä.

Mitä ohjaajamme oikeastaan teki? Hän oli siinä, siinä kaikki. Itsehän me oman pysähtymisemme teimme, itsehän me höyhenemme olemme kasanneet. Ohjaajamme vain heitti metaforan takaisin niin, että näimme joutsenen ääriviivat toisesta näkökulmasta. Ja tapahtui nytkähdys. Oivallus. Oppiminen. Tämän tapahtuman pieni yksityiskohta – metaforan esittäminen ja sen takaisin saaminen – on jäänyt mieleeni elämään. Kuinka pienestä usein onkaan kysymys. Vain kevyt tönäisy. Kuvastinta tarvitsi kääntää vain aavistuksen verran, niin kuva muuttui. Tämä oli tapahtumana äärettömän pieni ja lyhyt ja olisi voinut aivan hyvin jäädä huomaamattakin. Keskustelun lomassa tapahtuva muutaman sekunnin juttu. Kuitenkin sillä oli valtavat seuraukset. Oppiminen piilee myös pienissä asioissa, emmekä aina voi olla varmoja, että mikä juttu vie oppimista eteenpäin. Minä opin tämän asian. Lihava sinivihreä paukuttaa yhä…